Leo Skurnikin puhe kesäjuhlassa 1.8.2020

25.6.20 kilahti kyläseuran sähköpostiin viesti helsinkiläiseltä, 92-vuotiaalta Leo Skurnikilta. Hän kertoi lukeneensa iltapäivälehdestä artikkelin, jossa mainittiin Antskog ja Suomen vanhin pato. 
Artikkeli oli nostanut vuosikymmenien jälkeen elävästi ja lämpimästi mieleen muistoja, joita oli kertynyt hänen asuessaan kylässämme 1948-1950. 
Artikkeli sai hänet kiinnostumaan voimakkaasti kyläseurastamme ja sen toiminnasta. Virkeänä ja ”puolieläkeläisenä” hän tarjoutui tulemaan myös paikan päälle kertomaan muistojaan mikäli kiinnostusta olisi. 

Kyläseura arvosti suuresti yhteydenottoa näin monen vuosikymmenen jälkeen ja kutsui hänet kunniavieraaksi kesäjuhlaan, jota vietettiin tänä vuonna poikkeuksellisesti vasta 1.8.2020.   

Tällaisia muistoja saimme kuulla Leo Skurnikin itsensä kertomana:

”Kun sain tämän iloisen kunnian saada osallistua tähän kyläseuran vuositapahtumaan, aloitin tsekata vanhoista, varastoon laitetuista laatikoista mitä löytyisi tähän aikaan sopivia kuvia, kirjoituksia tai muuta. 
Valitettavaksi yli 70 vuotta sitten vanhaa materiaalia ei kyllä ollut – mutta päässä on kuitenkin mieluisia muistoja. Siis, aloitan alusta:   

Olin valmistunut Ruotsissa tekstiili-insinööriksi keväällä 1948, palannut Suomeen ja hakenut teknisen johtajan assistentein paikan Antskogin Verkatehtaalle. Onnistuin saamaan paikan ja aloitin elokuussa 1948 täällä 20-vuotiaana. Saavuttuani minut ohjattiin kauniiseen taloon, josta sain toisen kerroksen omalla sisäänkäynnillä käyttööni. Alakerta oli konttoripäällikön perheen käytössä.

Ensimmäiseksi on jäänyt mieleen muisto, että noin viikon aikana kun kävelin maantietä pitkin tehtaalle töihin tai iltaisin urheilukentälle treeneihin niin monien talojen verhojen välistä näkyi uteliaat silmäparit, jotka tarkkailivat, että minkä tyyppinen se Helsingistä tänne tullut nuori juutalainen poika oli. Ymmärsin, että outo näky se silloin olikin. Mutta hyvin nopeasti sain tutustua erittäin hauskoihin, ystävällisiin ja mukaviin paikkakuntalaisiin. Ihailin suuresti miten helposti oltiin yhtä.  Niin urheilukundit, vanhemmat työntekijät ja koko yhteisö otti minut vastaan ja sain ilokseni tuntea itseni kuuluvan heihin.

Parhaiksi ystäviksi muodostui pariskunta Sylvi ja Walter Fritz  paljolti johtuen Sylvin huolesta, että kuinkahan toi nuori poika osaa hoitaa kämpän lämmityksen, ruuan oston ja niin edelleen. Olihan tämä uutta nuorelle kaksikymppiselle stadin kundille. Ja niin hän otti ohjakset haltuun ja minä kiitollisena hyväksyin sen.

Kävin Rantasen kaupassa ostamassa kotiin syömistä, mutta kuitenkin Simi-lounasravintola oli se, joka piti kundin elossa hyvällä ruualla ja kunnon kokoisilla annoksilla.

Vapaa-aikana otin heti tehtäväksi muodostaa paikkakunnalle laulukuoron koska musiikki oli ykkösharrastuksena ollut nuoruudesta alkaen. Sain yllättäen helposti kasaan 4-äänisen porukan naisia ja miehiä tehtaan henkilöistä, jotka innostuivat kovasti yhdessä laulamisesta. Lyhyessä ajassa meillä oli koottu ohjelmistoa suomalaisista kansanlauluista, joita esitimme ja josta levisi tieto ympäristöön jopa niin paljon, että eräänä päivänä Pohjan pitäjän kirkkoherra soitti ja kutsui meidät esiintymään Pohjan pitäjän kirkkoon pääsiäisen jumalanpalvelukseen. Ja siellähän me sitten, nöyrästi mutta ylpeästi esiinnyimme. Ja saatiin kait mainintaa Västra Nyland -lehdessä.

Vielä kuorosta. Tasavuosia täyttävän tehtaan johtajan Ralf Sirenin kunniaksi järjestin seuraavanlaisen tempauksen. Harjoittelin erään onnittelulaulun kuoron kanssa ja pyysin työpajan poikia tekemään 6 kappaletta soihtuja polttonesteellä ja trasselilla täytettynä. Lähdimme tehtaalta kävelemään muodostelmassa pitkin maantietä kunnes olimme tienhaarassa, josta käännyimme Sirenin talon kohdalla kapealle yksityistielle, sytytimme soihdut ja olimme parvekkeen alle tasan kello 24 syntymäpäivää edeltävänä iltana. Seoli hetki jolloin oli sovittu että rouva Siren tuo miehensä ulos parvekkeelle ja aloitimme onnittelulaulun joka kaikui pimeään yöhän. 
Ralf Siren yllättyi kovasti ja kuultuaan vielä yhden laulun, hän lausui kiitoksensa ja samalla kutsui koko kuoron heidän luo kahville, joka järjestettiin syntymäpäivän kunniaksi, Ja se jos jotain, oli suuri kunnia – ensi visiitti siihen taloon kaikille työntekijöille – ja vielä kahville. Siis muistetaan, että puhumme 1900-luvun puolivälin ajalta. 

Kiva muisto on myös urheilukentältä. Järjestin yleisurheilukilpailun, johon olin saanut vierailulle muutaman Suomen maajoukkueen urheiljoista, joihin olin tutustunut ollessani luokkakaverini, Issi Baran -nimisen 100 metrin juoksijan treenarina. Kundi, joka juoksi itsensä mukaan maajoukkueeseen. 
Mitä maajoukkueen pojat saivat palkinnoksi voittaessaan oman lajinsa ykköspalkinnon. Varmasti se oli joku ohut kirjekuori, joka sisälsi jonkun setelin. Sen salaisuuden uskallan sanoa näin 70 vuoden jälkeen. 

Suurin piirtein nämä jutut tällä kertaa on tullut mieleen. Jos jotain vielä kiinnostaa niin tehkää kysymyksiä.”